Teatterifobiaa

Teatterifobiaa

Minä en pidä teatterista. Lapsena minut raahattiin säännöllisin väliajoin Kajaanin kaupunginteatteriin katsomaan korkeatasoista kulttuuria. Nautin esityksistä, mutta kotiin palatessa oli ontto olo. Teatteri jäljitteli elämää ja kuitenkin kontrasti tosimaailmaan oli liian suuri. Lopputuloksena niin elämä kuin teatterikin alkoivat vaikuttaa keinotekoiselta, teeskentelyltä.


Lisäkammoa aiheuttaa se tosiasia, että teatterissa näyttelijät ovat niin lähellä. Katsoja altistuu vääntyileville kasvoille, hikiroiskeille ja huohotukselle. Fobiaani ei helpottanut se, että Jumalanteatterin paskanheittotempauksen aiheuttama, Kainuun perukoille asti kiirinyt kohu osui keskelle esiteini-ikääni ja jonkinlaista teatterin herkkyyskautta. Mieleeni iskostui totuus, että teatterissa on paras olla varuillaan.


Todennäköisesti olen alitajuisesti pyrkinyt siedätyshoidattamaan teatteritraumaani hakeutumalla harrastuksessa varjonukketeatterin pariin. Nuket ovat turvallisia. Niistä ei irtoa vaarallisia eritteitä, mutta silti ne mahdollistavat draaman kaikki vivahteet. Lisäksi katsojan mielikuvitukselle jää tilaa, kun näyttelijästä ei näy kuin varjon häivähdys valkoisella kankaalla.


Tajuan silti, että tämän kaltainen teatterifobia ei ole terveellinen edes postmodernille kulttuuripääkaupunkilaiselle. Siksi aion nyt juhlavuoden kunniaksi altistaa itseni teatterille. Lähden katsomaan esitystä nimeltä Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina. Pitäkää peukkuja, että selviän.


Kirjoittaja nukettaa, käsikirjoittaa ja muutenkin puuhastelee varjonukketeatteri Sätkivissä Silakoissa.

Kommentit

Tähän aiheeseen ei ole vielä kommentteja

Kirjoita oma kommenttisi

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kommentoidaksesi

Kirjaudu sisäänRekisteröidy