Pimeässä näkemisen taito

Pimeässä näkemisen taito

Kävin Pilkkopimeässä galleriassa katsomassa taidetta. Näyttelyssä oli parisenkymmentä teosta. Mukana on ammattitaiteilijoita mutta myös Luostarivuoren kuvataideluokan pieni veistos. Ainuttakaan teosta en nähnyt. Sen sijaan niitä sai tunnustella, haistella, kuunnella ja maistella. Tässä näyttelyssä on osattava nähdä käsillään ja korvillaan.


Galleriassa on mukana teoksia, jotka on tehty pimeää varten, mutta itsenäni kiinnosti erityisesti Tyko Elon maalaus, joka oli tehty alkujaan katsottavaksi valossa, väreineen kaikkineen. Mutta hieno se oli pimeässäkin vaikka jotain olennaista jäi aistien ulottumattomiin. Puhun siis siitä silikonisesta maalauksesta siellä kierroksen loppupuolella; nimeä en muista. Pahoittelen. Lieventäväksi asianhaaraksi tälle epäammattimaiselle käytökselle lasketaan kai se, että teoslistaa ei nähnyt lukea ja pistekirjoitustakaan en osaa. Ei mahda mitään.


Askel pimeään
Näköärsykkeitä tulvii päällemme joka päivä TV:stä, lehdistä, netistä, kaupungin kadunvarsimainoksista. Kuvatulvaan voi helposti turtua. Siksi on terveellistä välillä pysähtyä, ja miettiä mitä ärsyketulvan alla oikeastaan aistii ja kokee. Mitä oikeastaan pysähtyy katsomaan, ja mitä muuta koettavaa ympärillä on kuin vilkkuvien valojen ja värien hyöky?


Pilkkopimeää-galleriassa jo itse pimeään astuminen on kokemus sinänsä. Aluksi opetellaan valkoisen kepin käyttöä. Sitten otetaan askel tuntemattomaan ja astutaan oppaan johdolla pimeyteen. Aistit terävöityvät ja ihminen alkaa tehdä havaintoja kuuloon ja tuntoon perustuen: Minkä kokoinen huone on? Missä muut seisovat? Mihin olen menossa?


Kuinkahan nopeasti minulle kehittyisi pimeässä näkemisen taito, jos menettäisin näkökykyni nyt?


Museotyöläisen syntikokemus
Museotyöhön urautuneena erityisiä väristyksiä minulle aiheutti se, että teoksia kosketeltiin paljain käsin. Museoiden tehtävänähän on säilyttää kulttuuriaarteet sukupolvilta toisille. Jokainen naarmu ja myös jokainen rasvainen sormenjälki lyhentää taideteoksen elinkaarta. Vaikka sormenjälki ei aluksi näkyisi pinnassa mitenkään, kuukausien kuluessa rasva tekee tuhojaan syövyttäen teoksen pintaa. Erityisen herkkiä ovat näennäisestä vahvuudestaan huolimatta esimerkiksi pronssiteokset. Siksi taideteoksia käsitellessään museoiden työntekijät käyttävät aina puuvillahanskoja.


Pilkkopimeässä galleriassa minun piti siis hiljentää sisäinen museotyöläisen omatuntoni. Oli syntinen olo kosketella teoksen pintaa, sivellä sen poimuja. Ja vielä ilman puuvillahanskoja! Ja pimeässä!


Vielä ehtii pimeään
Galleriaan pitää varata aika etukäteen. Myöhemmin on tarjolla myös pimeässä tapahtuvia teatteriesityksiä ja jo nyt voi ottaa kaveriporukan mukaan ja lähteä juhlimaan pimeässä. Suosittelen pimeänkokemusta lämpimästi. Eikä se edes maksa mitään.


Ja turhaan ei kannata arkailla: itse ajattelin, että jos jotakuta alkaa pimeässä pyörryttää, niin minua ainakin. Mutta alun epävarmuuden jälkeen pimeässä liikkuminen tuntui yllättävänkin luontevalta. Asiaa tietysti auttoi asiansa osaava opas. Ja puolituntinen pimeässä oli ohi melkein liian pian. Voisin mennä uudestaankin, vai ryhtyisinkö sittenkin viettämään kotonani pimeitä iltapäiviä kerran viikossa? Älkää siis naapurit ihmetelkö, jos täältä kuuluu törmäilyn ääniä.


 http://www.turku2011.fi/tapahtuma/pilkkopimea-galleria_fi



 

Kommentit

Tähän aiheeseen ei ole vielä kommentteja

Kirjoita oma kommenttisi

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kommentoidaksesi

Kirjaudu sisäänRekisteröidy