Loppiaisviikonloppuna seikkailin Turun Linnan Ritaripäivillä. Olin siellä kertomassa nykypuukuvanveiston ja keskiaikaisen puukuvanveiston eroista ja yhtäläisyyksistä. Vertailin turkulaisen kuvanveistäjä Kimmo Ojaniemen Maria-veistosta vuodelta 2010 ja Liedon mestarin keskiaikaista Madonna ja Jeesuslapsi –veistosta toisiinsa.

Aluksi vähän pelotti.  Tuntui, että asemapaikkani Linnan Nunnakappelissa on linnan perimmäinen loukko ja koko muu maailma on kaukana poissa.  Ja että seitsemänsataa vuotta vanhat pyhimykset seinänvierustoilla kahisuttelivat puisten viittojensa laskoksia ja kääntyivät seuraamaan minua jos käänsin selkäni.

Jännitykseni hälveni vähitellen ja Apostolit, Neitsyt Maria ja muut kumppanit alkoivat tuntua harmittomilta. Naapurisaliin tuli muusikoita soittamaan keskiaikaista musiikkia ja pian vierailijoita ja turisteja alkoi virrata paikalle. Ritaripäivien päättyessä olin jo ystävystynyt puisten pyhimysten kanssa. Yhtään kummitusta en onnistunut koko viikonlopun aikana näkemään. Ei ainuttakaan haamua siitä huolimatta, että Linnasta kerrotaan juttuja, joissa joku tai jokin tarttuu toisinaan tietyissä saleissa ihmisiä nilkasta, eikä päästä irti…

Varmaa tietoa Turun seudun kummituksista on ainakin Maarian kirkosta. Siellä kummitukset majailevat kirkon ullakolla salaperäisessä, kaariholvien muovaamassa tilassa ulkokaton ja sisäkaton välissä. Ja tarinan täytyy olla tosi, sillä sen on kertonut papin poika. Ja eiväthän pappien pojat voi valehdella.

Henkilökohtaisesti olen elämäni aikana törmännyt vain yhteen kummitukseen: Muutama vuosi sitten kuulin itsensä kuvanveistäjä Aaltosen hengen liikkuvan Wäinö Aaltosen museon kellarissa. Välillä Wäinö myös soitteli museolle, ja tarkisteli, että kaikki on kunnossa. Olihan se hieman yllättävää, että yhteydenottoväline oli puhelin. Varsinkin, kun Wäinö oli melkein koko elämänsä kuuro. Mutta mitäpä me eläväiset tiedämme haudantakaisesta maailmasta.

Nyt en ole kuullut Wäinöstä mitään pariin vuoteen. Edes ryminällä alkanut kulttuuripääkaupunkivuosi ei ole saanut häneen eloa. Sääli, sillä Wäinön haamu vaikutti oikein karismaattiselta.

Ps. Niille, joita haudantakaiset asiat kiinnostavat, suosittelen kuitenkin käyntiä Wäinö Aaltosen museossa. Kuolema ja sen monet kasvot –näyttely on avoinna 20.3.2011 asti.