Tapani Maskula haukkuu kaiken ja kaikkia ja on siksi kriitikkojen kriitikko ja legenda jo eläessään. Ja se mitä Tapani Maskula kehuu, niin sehän on nähtävä. Onko taiteessa niin, että kaikkien haukuttujen on kärsittävä, jotta yksi voi loistaa?

Ajauduin näinkin syvälliseen pohdintaan, kun luin erään kulttuurikirjeenvaihtajan avoimen kriittisen kirjoituksen ”Viva la Diva – viva Las Vegas”. Kirjoitus oli sen verran puhutteleva, että ajauduin lukemaan kirjeenvaihtajan muutkin kirjoitukset, jotka ovat pääsääntöisesti ihastuttavan kriittisiä, kyynisiäkin, mutta myös sopivan itseironisia. Ajautuupa kirjeenvaihtaja toisinaan pohtimaan traktorissaan jopa syvällisesti taiteen merkitystä ja mahdollisuuksia. Pääasiassa kirjeenvaihtaja seikkailee kulttuurikaupungin ohjelmistossa ja tilittää ihastuttavalla proosalla kotikylälleen, kannattaako moista tulla tänne asti katsomaan.

Miksi tällainen puhe, joka on vahvasti kriittistä, yhtäkkiä puhuttelee minua, jolle kriittinen kirjoittelu ja avoimet teilaukset ovat jotenkin vastenmielisiä? Haukkuminenhan on helppoa. On helppo teilata ja olla kyyninen ja osoittaa virheet. Sen sijaan on äärimmäisen vaikeaa liikuttua ja ottaa vastaan, yrittää tuntea ja ymmärtää.

Kriitikon ammattitaidon logiikka on yksinkertainen. Kriitikon täytyy teilata, jotta voi taas kehua. Ja mitä enemmän teilaa, sitä enemmän häntä halutaan paikalle kehumaan. Näinhän minullekin kävi. Luettuani kulttuurikirjeenvaihtajan tasaisia kyynisironisia teilauksia, en voi vastustaa kiusausta kuulla hänen näkemystään myös Meediosta. Kutsu on lähtenyt.

Mutta edelleen kysyn, miksi kirjeenvaihtajan teksti puhuttelee, eikä tee vihaiseksi? Eräässä tekstissä pohdinta menee näin: ”Tämä vuosi antaa paljon. Kaikki ei varmaankaan yllä sille tasolle, jota odotan, mutta uskon, että joku vielä yllättää minut ja ravistelee kyynisyyttäni, pudottaa polvilleen ja saa minut häpeämään ennakkoluulojani.” Hieman myöhemmin kulttuurivuotta  hän kirjoittaa ” Olen ehtinyt hankkia mukavia ja elämyksellisiä kokemuksia, mutta myös katsojia älyllisesti aliarvioivia taidepläjäyksiä. Edelleen kaipaan taiteilijalta jotain sanottavaa, tai kykyä ilmaista jotain yksinkertaista asiaa niin, että, jos ei nyt ihan kyynel kirahda silmään, niin edes vahva tunnekokemus vavisuttaa.”

Tässähän se on. Kulttuurikirjeenvaihtaja on aidosti taiteen asialla. Hän haastaa taiteentekijät koskettamaan, muotoilemaan sanomansa niin, että me (katsojat) voimme tipahtaa polvillemme ja hävetä ennakkoluulojamme. Haaste menee perille ainakin Meedion taiteesta vastaaville. Sen lupaan. Kirjeenvaihtajan teksti tulee kuin puhtaasta nenäliinasta. Ei ole ketunhäntää kainalossa, jolla myydään lippuja jo seuraavaan näytökseen tai omaa lehmää ojassa, jossa rakennetaan kriitikon karriääriä. Ei olla mitään, vaan kuten kirjoittaja itse siteeraa ”koetaan asioita keskeltä” sikäli kun osataan ja muilta osin ”harjoitellaan” erilaisten kulttuurimuotojen vastaanottamista. Katsotaan, josko Meedio onnistuu kastelemaan kulttuurikirjeenvaihtajan nenäliinan - vähät meitä kiinnostaa valtamedioiden etabloituneet kulttuurikriitikot.

Gian Carlo Menottin Meedio saa ensi-iltansa 14.10.2011.
Meedion liput ovat myynnissä lippupisteissä: lippu.fi 

P.S. Hieno ele Turku2011 –organisaatiolta nämä vapaaehtoiset kulttuurikirjeenvaihtajat. Kukin löytänee niistä suosikkinsa. Minun suosikistani ei liene epäselvyyttä.