Olin varsin arkisissa tunnelmissa liikkeellä, kun lähdin Luolavuoreen katsomaan miten Vielä hirmuisempi vankila näytelmäni harjoitukset sujuvat. Ohjaajakin vähän varoitteli, että ei kannata nyt vielä tässä vaiheessa odottaa kovin paljon, kaikki on alkutekijöissään. Muutenkaan näytelmä ei toteudu koko komeudessaan. Repliikkejä on tiivistetty ja karsittu ja koko toinen näytös tipautettu pois.

Puitteetkaan eivät olleet kovin ihmeelliset, vain tavallinen luokkahuone, jollaisen näkeminen herättää minussa aina ahdistusta, koska olin aikoinani huono oppilas, koulukiusattu tyhmeliini. Koulujen hajukin on sellainen, joka nostaa tuskan hien pintaan, vaikka kärsimysvuosistani on jo kokonainen ihmisikä.

Rekvisiittoja ei vielä ole, eikä puvustusta. Renessanssipitoja oli edustamassa pari pahvilautasta. Vuorosanat eivät olleet vielä täysin hallinnassa. Senpä vuoksi en ollut varautunut siihen mitä koin. Oppilaiden harjoitellessa tanssikohtausta tapahtui jotain. Ehkä se oli se silmiinkatsominen, jota oli erityisesti harjoiteltu. Oppilaiden oli tartuttava toisiaan kädestä, kierrettävä arvokkaasti toistensa ympäri irrottamatta katsetta kumppanin silmistä. Katseeseen sitoutuneessa läsnäolossa on voimaa, joka kietoi mukaansa myös muut läsnäolijat. Yhtäkkiä kaikki olivat aivan hiljaa ja katsoivat vain tanssijoita. Tuntui, että siinä hetkessä tapahtui jotain paljon enemmän, kuin mitä sanani koskaan riittävät kertomaan.