Hairin ensi-ilta oli lastattu aikuisilla jotka ovat eläneet alkuperäisen version kulta-aikaa 1960-1970 -luvuilla. Ainakin Yhdysvalloissa musikaalin vallankumouksellisuus villitsi. Suomeen levinneen tukkakuumeen vakavuudesta en tiedä, mutta uusi versio räjäytti lavan täyteen psykedeelisiä pehkoja jotka uskovat rauhaan ja rakkauteen. Logomon Hair ei silti yllä alkuperäisen provokatiiviseen kerrontaan.

Esityksen juoni on punottu lyriikoiden ja vähäisten puheosuuksien varaan, kuten musikaaleissa yleensä. Huumoriakin löytyy. Silti päähenkilöt ja itse tarina jäävät hiukan kovalla innolla tehdyn musiikin varjoon. Bändille täytyy antaa täysi kymppi.

Itse näyttelijäkaarti vetää kovalla palolla ja amatöörien tapaan ihanan keveällä tulkinnalla. Olen itse ollut tekemässä musikaalia lukiossani silloin muinoin (ei, kyseessä ei ollut High School Musical). Tiedän siis, miten valtavasti amatööreiltä vaaditaan täyspitkässä musiikkinäytöksessä.

Näytöstä katsoessaan ei voi muuta kuin ihmetellä, että lavalla oleva talentti on todella äitini ikäluokkaa. Kovassa tahdissa tanssivat ja laulavat näyttelijät saivat minut tajuamaan virkkeen ”nelikymppinen on uusi parikymppinen”. Tiukkoja mimmejä ja kundeja.

Erityisesti sydämeni sulatti eräs kalju mies, joka intialais-tyylisen numeron aikana ketkutti lantiotaan paremmin, kuin jotkut parikymppiset naiset.

Osa Hairista meni minulta yli hilseen, mutta minä en olekaan varsinaista kohderyhmää. Silloinkin kun hämmästelin tapahtumien absurdiutta, pystyin sentään keskittymään tekijöiden pyyteettömään intoon ja rakkauteen. Siitä kulttuurissa oikeasti on kyse, joten tunteiden paloa mitatessa tämä on todellista korkeakulttuuria.