Mykistävän kaunista tanssia

Tätä on kulttuuripääkaupunki parhaimmillaan: Tavanomaisten tilaisuuksien sijasta on mahdollista tehdä monipuolisia tapahtumia, jotka voivat tavoittaa uusia katsojaryhmiä, ja antaa jotain, mitä katsoja ei tiennytkään tarvitsevansa.

Kävin sunnuntaina katsomassa viimeisen esityksen Sojiku4:stä. En nähnyt pelkästään nykytanssiteosta, mitä se pääsääntöisesti oli, vaan osallistuin suomalais-japanilaiseen nykytanssin yhteisiltaan. Tarjolla oli monipuolinen paketti japania ja nykytanssia. Tanssija-koreografi Niina Airaksisella tuntui olevan intohimoa Japani-aihetta kohtaan. Hän kertoi halunneensa rakentaa monipuolisen illan, jossa katsojalle jää muutakin käteen kuin vain tanssiteos. Ja siinä onnistuttiin!

Sunnuntain Sojiku alkoi Jouni Elomaan alustuksella chado-teetaiteesta ja perinteisestä japanilaisesta teeseremoniasta. Teen nauttiminen voi johtaa niinkin pitkälle kuin henkiseen puhdistautumiseen ja kehittymiseen. Neljäkin tuntia kestävä seremonia on jotain täysin muuta kuin kiireessä kurkkuun heitetty kuppi kuumaa. Toisinaan yleisöstä kuuluin pyrskähdyksiä, kun Elomaa viittasi hauskasti japanilaisen perinteen ”kummallisuuksiin”: kun meillä sanotaan, että asiakas on aina oikeassa, kohteliailla japanilaisilla on sitä vastoin sanonta: ”Asiakas on jumala”.

Niina Airaksisen tanssiteos Sansui – Soljuva kivi oli kaunista katseltavaa. Tanssijat liikehtivät geishojen perinteestä ammennetun soljuvuuden ja toisaalta taas budolajien kurinalaisen suoraviivaisuuden välillä. Pimeys oli suuressa osassa esitystä. Valojen käyttö aikaansai tilantunteen laajenemisen. Utuinen tanssisali tuntui jatkuvan rajattomana tilana. Yllättäviäkin elementtejä oli (kuten Riina myös blogissaan huomauttaa): spottivaloilla leikiteltiin, eivätkä tanssijat aina asettuneet sinne, minne katsoja heitä odotti ilmestyvän.

Japanilaisen Yuzo Ishiyaman tanssiteos CatB oli toisella tavalla upea kokemus. Airaksinen kertoi aiemmin haastattelussaan, että koreografeina he eroavat työskentelytavoissaan. Niina on perinteisempi ja opettaa tanssijoille tietyt liikkeet, mutta Ishiyaman hän kuvasi työskentelevän kuin palapelin rakentajan. Hän tuottaa liikemateriaalin tanssijoilla, joista sitten kasaa kokonaisuuden. CatB.ssä käytettiin hyväksi reaaliaikaisesti miksattua ääntä, ja tanssijoille jäi tilaa improvisoida. Tanssiteoksesta muodostui erilainen joka kerta.

CatB oli tilattu kommentoimaan suomalaisuutta japanilaisen tekijän silmin, mutta siitä muodostui enemmänkin nykyajan välinpitämättömyydestä kertova, paikoin raadollinen teos. Tanssijat tönivät toisiaan ja jäivät välillä lattialle lojumaan. Kovin korutonta, jos se on käsitys suomalaisuudesta, mutta ei sovi unohtaa että Suomi ja Japani ovat johtavia maita väkivaltaisuuksissa ja itsemurhaluvuissa.

Airaksisen intohimoinen suhde aiheeseensa Japaniin sai yhdessä lahjakkuuden kanssa aikaan mykistävän kauniin tanssiteoksen. Tanssiteosten välissä oli mahdollista nauttia sushia ja kuohuviiniä sekä ostaa japanihenkistä keramiikkaa. Katsomiskokemuksen pystyi täydentämään loppukeskustelulla, jossa paikalla oli koroegrafit, tanssijat, teknikot ja Japani-tuntija Jouni Elomaa. Jos jokin jäi askarruttamaan – mitä usein ainakin tällaiselle tanssitaiteenmaallikolle jää – saattoi ajatuksiaan kysyä asiantuntijoilta.

Sojiku4 ei ollut vain nykytanssiesitys vaan monipuolinen ilta, jossa tanssin kautta esitettävät asiat saivat monipuolisemman katsauksen. Tällaisia tapahtumia voi helposti suositella niillekin, joille tanssitaiteen katsominen ei ole niin tuttua. Mietiskelin, että tällaisissa kekseliäissä ja uudenlaisissa tapahtumissa kulttuuripääkaupungin tarpeellisuus tulee parhaiten esiin: voidaan tehdä jotain, mihin resurssit eivät muuten riittäisi, voidaan laajentaa totuttuja konsepteja ja tuoda yleisölle koettavaksi jotain uutta. Lisää tätä, kulttuuripääkaupunki!

Kommentit

Tähän aiheeseen ei ole vielä kommentteja

Kirjoita oma kommenttisi

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kommentoidaksesi

Kirjaudu sisäänRekisteröidy