Turun tauti on tauti, joka repii kulttuurihistoriallisesti merkittävät ja esteettisesti miellyttävät vanhat rakennukset maan tasalle. Turun tauti rakennuttaa parhaille paikoille uutta ja laatikkomaista. Mutta ”sivistys on sitä, että nykyisyydessä näkyy menneisyys”, kuten Taistelu Turusta elokuvan esityksessä kuultiin.

Modernisaatiota ja polittista juonittelua

Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Taistelu Turusta kertoo kahdesta Turusta: menneestä ja nykyisestä. Se kertoo, miten yhdestä Suomen vanhimmista kaupungeista tuli modernisaation janossa kulmikkaampi ja harmaampi. Aaltonen teki dokumentin aiheesta, joka kaupunkilaisia on puhututtanut jo pitkään Turussa ja toreilla. Sodan jälkeisistä vuosista alkoi jälleenrakennusbuumi, jossa paljon oli tehtävä ja nopealla aikataululla. Modernisaation jano puolestaan halusi tuhota kaiken vanhentuneen. Jalkoihin jäi monia arvorakennuksia, joilla oli historiaa, ja joista kaupunkilaisilla on muistonsa. Ne jäivät rakennusbuumin jalkoihin, mutta joutuivat myös poliittisen juonittelun kohteiksi, joissa rahalla oli määräysvalta, hyväveliverkostoilla osansa ja joustamattomalla kaupunkisuunnittelulla oma merkityksensä.

Dokumenttiin on kaivettu esiin arkistojen kätköistä hävitettyjä taloja. Kontrastia entisen ja nykyisyyden välille tuo se, että vanhoja rakennuksia esittävät kuvasuurennokset on pystytetty oikeisiin osoitteisiin. Mustavalkokuvien takana näkyy tämä modernin kaupunkisuunnittelun ihme irvokkaine kasvoineen: Vanhan yliopistorakennuksen paikalle on pystytetty lääkärikeskus. Eräänkin talokaunokaisen tilalla loistaa tällä hetkellä Ale-pubin valot. Dokumentissa ääneen pääsevät poliitikot ja päätösten tekijät, arkkitehdit ja museoiden edustajat. Heidän suullaan kerrottuna erottuu se, miten rakennusten tuhossa oli kyse poliittisista päätöksistä ja selkeästä juonittelusta.

Osittain syyt vanhan tuhoamiseen ymmärtää. Se oli ajan henki, oli modernisoiduttava. Kuitenkin politiikan pelaamisella tuntuu olevan liian paljon osaa tämän hetken kaupunkikuvassa. Hyväveliverkostojen vaikutusvalta ei liene yllätys kenellekään. Yllätyksenä tuli kuitenkin, miten verkostot kuvataan jopa salaseuroiksi: rituaalinomaista munien tervaamista on käytetty näissä saunaseuroissa uusien veljien vihkimiseen. Vannon, etten keksinyt tätä omasta päästäni. Yllätys purkautui elokuvaa katsoessa hysteerisen epäuskoiseen nauruun: tällainen pikkupoikien leikkikö on ollut historian tuhoamisen takana?

Taitelu vapaasta kulttuuritilasta

Erityisen ansiokas näkökulma dokumentissa on tämän päivän taisteluiden tuominen historian tapahtumien rinnalle. Dokumentissa toista tarinalinjaa kuljettaa nuorten aktivistien taistelu autonomisen ja vapaan kulttuuritilan puolesta. Talonvaltauksia jo vuodesta 2006 tehnyttä porukkaa seurataan valtauksista aina oikeussaliin asti ja virallisiin tapaamisiin kaupungin johtajien kanssa. Valtaajat vastustavat kaupungin tyhjien rakennusten politiikkaa. Tyhjillään seisovat rakennukset päästetään rapistumaan, jotta uutta voidaan rakentaa tilalle – ja saattavatpa ne yllättäen palaakin yön pimeimpinä hetkinä. Nuoret kulttuurintekijät eivät halua alistua kaupungin linjaan. Talonvaltauksilla he saavat tilan, jossa kaikki voivat oleskella muuallakin kuin kauppakeskuksissa, paikan taiteen tekemiselle ja ennen kaikkea rahoituksesta riippumatonta kulttuuria. Talkootyöllä kunnostetaan rakennukset, jotka ovat jääneet hoitamatta. He pyytävät kaupunkia tekemään yhteistyötä – tai jättämään talon valtaukset rauhaan.

Taistelu ei ole vieläkään ohi. Kun tulimme ulos elokuvateatterista, vapaan kulttuurin puolustajat pitivät parinkymmenen hengen vahvuista mielenilmausta torin laidalla. Nuorten aktivistien mukaan tuominen dokumenttiin tuo aiheen kiinni nykypäivään. Se kertoo, miten kaupunkitila kuuluu kaupunkilaisille, vaikka usein kaupunkilaisten äänet jäävät kuulumattomiin. Tai kirjaimellisesti vaipuvat kaivinkoneiden alle, kuten kävi ensimmäisessä kaupunkilaisten mielenilmaisussa Hamburger Börsin tuhoamisen alkaessa. Nuorten kuvaaminen tuo myös valoa elokuvaan: kansalaisaktivismi tuntuu monesti ponnettomalta byrokratian hampaissa, mutta toivoa se luo. On jokaisen asia taistella paremman kaupunkitilan tai tulevaisuuden puolesta.

Itse olisin kuitenkin kaivannut dokumenttiin enemmän historian siipien havinaa. Olisin kaivannut enemmän kertomuksia ja tietoa jo puretuista rakennuksista. Ohjaaja on kuitenkin kertonut, että aineistun runsauden vuoksi rajauksia oli tehtävä.

Taistelun voittajat

Lämpimiäkin esimerkkejä elokuvassa tulee vastaan. Kaikkea sentään ei ole saatu tuhotuksi. Siitä hyvänä esimerkkinä on puutaloidylleistään tunnettu Portsan kaupunginosa, jossa asukkaiden aktiivisuus mahdollistanut vanhojen puutalojen säilymisen. Kaupunkilaiset ovat kirjaimellisesti olleet rakentamassa kaupunkia. Aktiivisimpien yhtenäinen rintama ei ole välttämättä pystynyt pysäyttämään kaivinkoneita ja puskutraktoreita, mutta Vartiovuorenmäelle kaupunkilaiset ovat omin pikku kätösin tuoneet aikoinaan multaa ja istuttaneet puita. Oikein jaloja lehtipuita, jotka ovat edelleen siellä ilonamme.

Minun Turkuni kaunis on

Elokuva on sydäntä riistävä. Niin paljon kuin rakastankin nykyistä kotikaupunkiani, keskustaa rumentavat talot tuntuvat entistä irvokkaammilta, kun tietää, mitä niiden tilalla on ollut. Elokuva aiheutti samanlaisia tuntemuksia, kuin kiipeäminen keskustan liepeillä sijaitsevalle Vartiovuoren mäelle. Teen sinne joskus kävelyretkiä, ja odotan aina näkeväni kauniin kaupungin loiston ilmasta. Ihastuksesta henkäisyä ei koskaan tule, sillä kerrostalojen ja kauppakeskusten harmaat katot ovat vallitsevia kaupunkinäkymässä.

Ehkä osaan jo ummistaa silmäni oikeissa kohdissa, sillä tämä on kaunis kaupunki. Minun Turkuni on kaunis, kuin kävelee Tuomiokirkon aukion halki, joen ylittävän sillan kautta kirjaston ohi, ja jatkaa joenrantaa niin pitkälle kuin jalat kantaa ja mielellään toista puolta takaisin. Usein jalat kantavat vain kahviloiden, ravintoloiden ja viinibaarien sisään ja kesäisin terasseille. Reviirini on kohtuullisen pieni, mutta sen takia olen onnistunut saamaan Turusta parhaat palat päältä.

Olen kuullut Turkua kutsuttavan DDR:ksi sen kylmien betonirakennusten vuoksi. Itse olen sanonut Turkua Suomen kauneimmaksi kaupungiksi. Kaupungin kasvot ovat kaksijakoiset. Oma asuinkorttelini on hyvä esimerkki tästä. 1900-luvun alussa rakennettujen jugendtalojen kylkeen on rakennettu harmaita laatikkotaloja, jotka edustavat varmasti oman aikansa huippuosaamista. Kun vien luonani vierailleita ystäviä juna-asemalle, ohjeistan heitä pitämään katseensa vasemmalla. Oikealle, näkökentän harmaalle alueelle saa jäädä suuri lasiseinäinen teknologiakeskus, ja vasemmalla saavat vanhat kivirakennukset loistaa karamelliväreissään. Voi hetken kuvitella olevansa Euroopassa. (Eräs tuttavani huomautti Turusta löytyvän yhden kadun, jolla kävellessä tuntee olevansa kuin keskiaikaisessa Euroopassa. Sekin on suljettu (!) iltaisin, joten se niistä tunnelmallisista kävelyistä. Katu löytyy Vanhalta suurtorilta ja vie Aboa Vetuksen luo.)

Taistelu tulevaisuudesta

Komeiden kivitalojen ja raitiovaunujen koristamaa vanhaa Turkua ei enää ole – eikä saada takaisin. Tuhottujen rakennusten perään voi itkeä, mutta se ei tuo niitä takaisin. Rakennukset eivät luonnollisestikaan voi säilyä ikuisuutta. Kunnostamalla ja remontoimalla niiden säilyminen voidaan kuitenkin mahdollistaa. Menneisyyttä ei voi Turusta kokonaan voi repiä maan tasalle, ei edes rahalla tai tervalla. Tuomiokirkon jykevyys tulee aina säilymään kaupungin tunnusomaisena merkkinä, ja toivottavasti mahdollisimman moni vanha rakennus saa rauhan ja arvoisensa remontin. Pitkäaikainen murheenkryyni Pinellakin on jo avattu ravintolakäyttöön uusille sukupolville.

Taistelu Turusta dokumenttielokuvan huima suosio yllätti kaikki. Jopa kolme esitystä myytiin viimeistä paikkaa myöten loppuun tuhatpäisille katsomoille Logomossa. Se on dokumentille hurja saavutus maassamme. Elokuva tulee kuitenkin levitykseen Finnkinon kautta, myös muihin kaupunkeihin. Elokuva ei suinkaan kerro pelkästään Turusta, vaan samanlaisia talonpurkukertomuksia löytyy muistakin kaupungeista. Elokuvaesityksen jälkeen yleisö puhkesi aplodeihin. Taistelu Turusta on erinomainen dokumentti, joka kannattaa nähdä.