Aurinkoisina kevätpäivinä uskaliaimmat turkulaiset retkeilevät Aurajoen jäällä.

Vietin lapsuuteni Nenäinniemessä Pohjois-Päijänteen jylhissä maisemissa. Minulle joessa on aina jotain laimeaa. Poissa on se tunne, kun lapsena juoksi koiran kanssa tuulta vastaan äärettömällä selällä.

Se tunne oli yksinäistä vapautta. Silloin tuntui siltä, että pystyisi matkaamaan jäätä pitkin jopa Lahteen tai Jämsään saakka. Tai ainakin voisi yrittää kelkkailla Säynätsaloon asti. Useimmiten matka katkesi kuitenkin jo Vähä-Urttiin.

Joen jäällä ei ole samanlaista villiä vapautta. Ikinä ei tule sellaista tunnetta, että on maailmassa ihan yksin, poissa sivistyksestä.

Täytyy matkata sinne minne joki vie, turhia sooloilematta. Retkeilevät kaupunkilaiset matkaavat jokea pitkin pituussuunnassa, kaikki samaa polkua kuin karjalauma.

Aurajoki on minulle siis kuin köyhän miehen Päijänne. Kelvatkoon, kun ei muutakaan voi.

 Joen jäällä kaupunki tuntuu kaukaiselta, mutta ei häivy koskaan kokonaan mielestä. Joki virtaa kaupungin halki, sen keskellä. Vasta jäällä huomaa, miten syvässä kanjonissa Aurajoki virtaa esimerkiksi Yo-kylän kohdalla.

Keski-Suomessa asuvat sukulaiset kauhistelevat Aurajoki-kävelyitäni.

– Sehän on virtaava joki. Eihän nyt joen jäällä voi olla turvallista kävellä, minua pelotellaan puhelimitse.

Eiväthän sadat turkulaiset voi olla väärässä. Minäkin lähden kokeilemaan onneani pari kertaa talvessa.

Jäälenkit tuntuvat kuitenkin olevan kuin haalea muistutus lapsuudesta. Ehkä meille kaikille käy niin.

Turun ylioppilaslehden toimittaja käveli Aurajoen lopusta alkuun.