Usein kuulee puhuttavan siitä, miten lapsuuden maisemat tuntuvat vanhemmiten kutistuvan. Minulle kävi juuri päinvastoin.

Vietin lapsuuteni kaksivuotiaasta rääpäleestä 19-vuotiaaksi ylioppilaaksi Jyväskylän Nenäinniemessä. Nenäinniemi on kuin Jyväskylän Hirvensalo, Päijänteeseen ulottuva niemi rantatontteineen kaukana kaupungin humusta. Nenäinniemi on hulppeita vuosituhannenvaihteen huviloita korkeine torneineen, arkkitehtuurisia kokeiluita jylhässä kansallismaisemassa.

Nenäinniemi on myös jatkuvassa muutostilassa. Ensimmäiset omakotitalot niemeen rakennettiin vasta 80-luvun loppupuolella. Sitä ennen alueella asui vakituisesti vain muutama maanviljelijä. Rannoille oli pykätty myös muutamia pieniä kesämökkejä järveen ulottuvine venevajoineen.

Uudisraivaajahenkeä

Meidän perheemme kuului asutusvirran pioneereihin. Ihan tavallisiin jyväskyläläisiin, jotka lähtivät rakentamaan unelmaa tulevaisuuden kaupunginosasta. Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on se, kun katselen Päijänteen sylissä avautuvaa kuusikkoa, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Nyt kuusikon tilalla on asfalttia ja toisinaan mielikuvituksekkaitakin rakennusratkaisuja.

Lapsuuteni Nenäinniemessä uusi ja vanha elivät vielä rinnakkain. Niemen maat omistanut vanha isäntä poltteli itse käärimiään sätkiä yömyöhään isäni kanssa rakennustyömaalla nykyajan metkuja kummastellen.

Omakotitalojen väliin jääneellä pikkupellolla kohosi vielä heinäseipäitä. Rantaniityn yli oli ihanaa juosta uimaan. Olimme kateellisia alkuperäisasukkaiden lapsille, jotka liukuivat hevosen selässä tallirannasta veteen, Päijänteen tuuliselle selälle. Rakentamattomat rantakivikot tarjosivat seikkailupaikkoja hylätystä hautakivilouhoksesta palaneeseen taloon.

Kehitys kehittyy, asfaltti kasvaa

 Mietin, millaisia mahtavatkaan olla 2000-luvun Nenäinniemen lapsuusmuistot. Nyt villin rantaniityn päälle on rakennettu säntillisesti huollettu jalkapallokenttä.

Pääsin aloittamaan kouluni juuri avatussa pastellisävyisessä rakennuksessa, joka kyhättiin entisen perunapellon päälle. Rakennusvaiheessa tunkeuduimme siskoni kanssa illan pimeydessä painamaan kämmenemme vielä kosteaan betoniin.

Uusia alueita raivattiin niemestä asutukselle koko 90-luvun ajan. Samanlaisia kehityskertomuksia lienee kuultavissa myös Turun omakotialueilta.

Nenäinniemi oli lapsen silmin kaukana kaikesta, oma pieni mikrokosmoksensa. Kaupunginosa, jossa kaikki oli tuttua ja turvallista. Nenäinniemen ensimmäinen ruokakauppakin avattiin vasta viikko Turkuun muuttoni jälkeen.

Merellisesti Päijänteen sylissä

Nenäinniemi on tosiaankin Jyväskylän Hirvensalo.

Merelliset turkulaiset esittävät monesti näkemyksen, ettei sisämaassa tuule. Minun lapsuuteni Nenäinniemessä totisesti tuuli. Vaahtopäät vain kiisivät selällä. Toki tuuli oli omanlaisensa, ei niin julma kuin meren tuuli. Päijänteen tuulella on oma raikas tuoksunsa, joka tuo aina mieleen lapsuuden kesät.

Pohjois-Päijänteen luonto on jylhä, niinhän kertoo jo maakuntalaulumme. Nenäinniemessä jääkausi on heitellyt valtavia siirtolohkareita sikin sokin pitkin rikkonaista rantaviivaa. Aallot lyövät korkealle osuessaan vedenalaiseen kivikkoon. Vastarannalla kohoavat keskisuomalaisittain korkeat vuoret.

Villiä vapautta

Niemen ohi kulkee vesireitti Jyväskylästä Lahteen. Vuosisatoja sillä liikkuivat niin ihmiset kuin tavarat, nykyisin lähinnä vain huvialukset. Tarkkailin lapsuudessani ohitse kiitäviä laivoja haluten mukaan, maailman tuuliin. Ihan konkreettisesti kuljimme jäätietä pitkin Säynätsaloon, Alvar Aallosta tunnettuun saaristokaupunginosaan.

Lapsena minulla oli oma jouluperinne. Karkasin koiran kanssa Päijänteen jäälle ani varhain, kun muut vielä nukkuivat. Juoksin pitkin laajaa lakeutta, nautin tuulesta ja vapaudesta koiran kulkiessa omia teitään. Katselin kuinka valon lisääntyessä myös Päijänne heräsi pikkuhiljaa jouluun ympärilläni.

Koko alueen luonne on tarkemmin katsottuna merellinen.

Ehkä siitä johtuen tunnen oloni kotoisaksi myös Turun saaristossa. Tunnen olevani elementissäni tuulen tuivertaessa tukkaa, yksin luonnon keskellä. Pulahdin vilpakkaan Päijänteeseen ja tunsin olevani kotona.

Nöyryys ja kiitollisuus

Teimme naapuriperheen kanssa retken Hirvirinteen laelle. Istuimme kallion laelle eväinemme, ihailemaan. Naapurin arkkitehti-isä puhui pian alueelle rakennettavista tulevaisuuden taloista, kaupungin ja luonnon sopusoinnusta. Muistan tunteneeni nöyryyttä alhaalla suunnattoman kauas jatkuvaa Päijännettä kohtaan.

Seistessäni tänään Hirvirinteellä tunsin jälleen samaa nöyryyttä. Tunsin myös kiitollisuutta siitä, että sain viettää lapsuuteni upeammissa maisemissa kuin lapsena tajusinkaan. Tauon jälkeen Päijänne tuntui imeytyvän sieluuni entistä voimakkaampana. En ollut käynyt Nenäinniemessä viiteen vuoteen.

Nykyisin rantamaisema pilkahtelee vain toisinaan talojen välistä. Jotain vanhasta Hirvirinteestä on kuitenkin jäljellä. Erään pihan portin pieleen on maalattu maisema paikalta ennen talojen ja asfaltin aikakautta.

Ensimmäisen sukupolven nenäinniemeläisistä on nyt tullut aikuisia. Olemme hajaantuneet kotirannoilta ympäri maailmaa. Mietin, minkä osan Nenäinniemeä haluan viedä itse mukanani maailman turuille.

Luonnon rakastaminen, yhteisöllisyys, vapaus, tuuli. Siinä kai ovat ne tärkeimmät.

Talvella päädyin siihen tulokseen, että Aurajoki on köyhän miehen Päijänne

Bloggaaja kuvasi lapsuuden louhoksen

Flickrista löytyy tunnelmallisia kuvia kesäisestä Nenäinniemestä