En ole uskonnollinen ihminen. En edes kuulu luterilaiseen kirkkoon. Silti rakastan kirkkoja, rakennuksina.

Ne tarjoavat loistavan tilan taiteelle ja musiikille. Ennen kaikkea kirkko tarjoaa paikan ja tilaisuuden hiljentymiseen ja rauhoittumiseen.

Tuomiokirkon torni näkyy ikkunastani. Kirkon ohi tulee kuljettua lähes päivittäin. Kirkko tönöttää paikallaan olipa menossa kouluun tai tulossa baarista kotiin aamuyöllä.  Silti sisään raskaista tuplaovista tulee astuttua aivan liian harvoin.

Tämänkertainen syy vierailulleni oli Viimeinen ehtoollinen -taidenäyttely. Se tarjoaa kirkkokansalle mahdollisuuden tutustua nykytaiteeseen.

Taiteilijat ovat tehneet kukin tulkintansa viimeisen ehtoollisen teemasta. Teokset ovat esillä Tuomiokirkon sivukappeleissa.

Vetonaulana toimivat muutamat Andy Warholin litografiat, jotka on saatu lainaksi Pittsburghin Warhol-museosta. Teokset ovat versioita Da Vincin kuuluisasta Viimeinen ehtoollinen -maalauksesta.  Symbolisesti teokset jäivät myös Warholin uran viimeisiksi. Warholilta on nähtävissä myös sähkötuolia kuvaavia töitä.

Warholia enemmän minua kosketti kuitenkin Pauno Pohjolaisen Tuomiokirkkoa varten tehty kahdesta veistoksesta koostuva installaatio.  Jättikokoinen karitsa ja seinälle kohotetut itkevät Jeesuksen kasvot tuntuvat sulautuvan tilaan. Unohdin ihan, että ne ovat tilassa vain taidenäyttelyn vuoksi.

Modernin lasihartsin ja keskiaikaisen kirkonseinän välillä on vuosisatoja. Silti ne tuntuvat kuuluvan yhteen. Installaatio todella kunnioittaa tilaa ja nostaa sen arkkitehtuurista jalustalle muuten huomiotta jääviä yksityiskohtia. Katsoja on kuitenkin koko ajan elämää suurempien kysymysten äärellä.

Osallistuvampaa taidesuuntausta edustaa Francine leClercqin installaatio mise en [s]cène. Se koostuu Da Vincin freskon mieleen tuovasta fragmenttiseinästä, ehtoollispöydästä käsineistä ja webkamerasta. Katsoja saa kirjoittaa tekstejä valkoisella taululiidulla pöydän pintaan, työntää kätensä käsineisiin ja ohjata reaaliaikaisesti näyttelystä kuvaa lähettävän webkameran liikkeitä.

Pöydän pinta oli aivan valkoinen kävijöiden jäljistä. Tekstit pyyhkiytyivät pois pikkuhiljaa, uusien ilmestyessä tilalle. Pöytä oli kuin elämä itse: jotain kuolee, mutta toisaalta jotain uutta syntyy joka hetki.

Näyttely lupaili nykyaikaista pyhyyden kokemusta. En tiedä oliko se pyhyyttä, mutta jotakin syvällä sisälläni tunsin.

Katedraalin rauhassa päätin antaa itselleni ja vajaavaisuudelleni anteeksi, ottaa omaa aikaa kehittyä ympäristön paineista huolimatta. Kulunut vuosi on ollut kuin henkilökohtainen kujanjuoksu. Niinpä minun ehtoollisestani tuli hiljentymisen ja anteeksiannon ehtoollinen.

Linnunlaulu kuului ovien läpi Tuomiokirkon eteiseen, kuin enteillen parempaa. Avasin oven valon ja vihreyden maailmaan. Huomasin ensimmäistä kertaa, että kesä on todella täällä.

Viimeinen ehtoollinen -näyttely Tuomiokirkossa elokuuhun saakka

Tee virtuaalimatka Turun Tuomiokirkkoon

Seuraa Keski-Suomen kulttuurikirjeenvaihtajaa Blogilistalla!