Istuin Taidemuseon kellarissa pilkkopimeässä, vieressäni ties kuka. Meitä oli siellä jonkin verran, jonkin kokoisessa tilassa. Nauhalta kuuntelimme kuunnelmaa ”Mielen pidikkeitä”. Kuunnelmasta selvisi, että johtajat ovat roistoja, jotka keräävät vain voittoja ja lisää hyvää itselleen. Välissä, alla ja päällä oli musiikkiakin.

Taidekuunnelmassa selvisi, että johtajien ystävätkin ovat roistoja, koska roisto-johtaja hankkii etuuksia ja poimii rusinat pullasta myös ystävilleen. Toisin sanoen, jos ystäväsi on johtaja, hän on roisto ja sinä olet jäävi muuta sanomaan, koska olet hänen ystävänsä.

Istuin siellä melkein loppuun. Kymmenen minuuttia ennen loppua cd hajosi.Osa meistä lähti pois ja osa jäi odottamaan uutta levyä. Hissiin piti mennä lähes silmät peitettynä, koska valo oli kirkkaampi, kuin aivot sallivat.

Jos olisin kyynikko, sanoisin, että tässä on nyt taas maripaitaiset miehet ja naiset istahtaneet latte-mukiensa ääreen ja miettineet, ”miten otamme vammaisryhmän huomioon”? Ideahan on tietysti se, että pistetään näkevät pimeään tilaan kokemaan, miltä tuntuu elää näkövamman kanssa ja annetaan niiden kuunnella jotain. Se ”jotain” oli se heikko lenkki. Taidekuunnelma oli tehty silmällä pitäen sitä, että pimeässä ihminen ei ehkä ymmärrä yhtä kirkkaasti, kuin valossa. Narsistiahan tämä aina häiritsee.

Enhän minä siellä pimeässä olisi huomannut eläytyä näkövammaisen arkeen, kun olisi pitänyt miettiä, kuka istuu vieressä, kuinka iso tila on, onko siellä säilötty kansallisia taideaarteita, onko joukkoon eksynyt kummallisia hiippareita… Siitä se olisi sitten lähtenyt. Kaikki ö-luokan splatterit olisivat muistuneet mieleen.

No onneksi en ole kyynikko. Kokemus oli kutkuttava ja pimeys tuotti turvallista pelkoa, kuten lapsena satujen noidat. Mietin myös näkövammaisten arkea, kun eteen ei nähnyt, vaikka kuinka varmisteli, että silmät ovat kyllä auki.

Viime viikonloppuna tuli myös kulttuurivuoden ensimmäinen katkera tappio. Sairastuminen esti menemästä katsomaan Energoa. Kyllä harmittaa. Itse asiassa harmittaa niin paljon, etten sano mitään edes pihlavalaisille – paitsi terveisiä.