Sojiku 4 – suomalais-japanilainen ilta alkoi Riitta Salastien alustuksella japanilaisen arkkitehtuurin estetiikasta ja henkisestä tilakäsityksestä. Siinä tyhjä tila nähdään merkityksellisenä, samoin varjo ja pimeys. Japanilaisessa arkkitehtuurissa rakennuksella ja puutarhalla ei ole selvää rajaa. Puutarha käsitetään osana huonetilaa, ja sitä korostavat ohuet seinät, jotka päästävät puutarhan äänet sisään. Myös leveät räystäät luovat puolivarjoisen välitilan joka ei ole ulkona eikä sisällä.

Arkkitehtuuriluennon jälkeen yleisölle tarjoiltiin vihreän teen ohella kaksi koreografiaa, joista ensimmäinen kuvasi japanilaista estetiikkaa suomalaisin silmin ja jälkimmäinen taas suomalaista yhteiskuntaa japanilaisin silmin.

Sansui – varjon rajoilla

Alustuksessa esiintuotuja ideoita saattoi nähdä Niina Airaksisen Sansui-koreografiassa, jossa kolme tanssijaa otti kontaktia dramaattisiin spottivaloihin. Tanssijat pyrkivät valokeiloja kohti, kylvettivät käsiään valossa, tuupertuivat niiden häikäisystä ja välillä kahlasivat valo- ja sumumeressä. Sekä liike että musiikki kunnioittivat tyhjiä tiloja, sillä Airaksinen käytti tehokeinona pimeitä hetkiä, joiden aikana tanssijat vaihtoivat paikkaa. Valon syttyessä tanssijat olivat sijoittuneet uudelleen rajatiloihin: eivät valokeiloihin, eivätkä pilkkopimeyteen, vaan hämärään välitilaan, josta katsoja juuri ja juuri erotti tanssijoiden liikkeet.

En voinut välttää vähän naiivia mielleyhtymää, että tanssisalihan on vähän kuin japanilainen teehuone — tyhjä ja autio, pari tatamimattomittaa leveä ja syvä. Miten olisin kokenut koreografiat, jos olisin ollut paikalla arkkitehtuuriaiheen sijaan jossakin toisessa alustuksessa, esimerkiksi kuuntelemassa ”Avoimen lähdekoodin prosesseista”, ”Ubiikkiyhteiskunnasta” tai ”Teen tiestä”?

CatB – improvisaatiota ja tyylien ryöpytystä

Väliajalla oli tarjolla sushia ja kuohuviiniä, jotka olisi pitänyt varata ja maksaa etukäteen. En ollut varannut, ja nälkä alkoi vaivata, joten ajattelin jo liueta paikalta. Onneksi jäin, sillä näkemättä olisi jäänyt illan paras osa: CatB.

CatB:ssä oli liikekielessä samoja elementtejä kuin kesymmästä Sansuissa. Koreografi Yuzo Ishiyamalla ei ole tanssitaustaa, ja hän sanoo tekevänsä koreografioita ulkopuolisen näkökulmasta. Taustoja kysyttäessä Ishiyama kertoo nauraen olleensa punk-muusikko ja katutappelija, kunnes vaihtoi musiikki-instrumenttinsa tanssijoihin, ja alkoi ilmaista itseään liikkeen kautta.

CatB:ssä on jätetty tilaa improvisaatiolle. Sähköisesti tuotettu musiikki miksataan joka esityksessä osittain uudelleen, samoin valot. Tanssijat siis joutuvat improvisoimaan ja reagoimaan ympäristön muutoksiin. Katsoessani CatB:tä, en tiennyt vielä sen kertovan suomalaisesta kulttuurista, joten tulkitsin sen armottomuuden yhteyskuntakritiikiksi yleisemmällä tasolla. Koreografiassa saattoi tunnistaa pelejä, kilpailua, jopa aggressiota, joka kasvoi loppua kohti massiiviseksi tyylien ryöpyksi.

http://www.turku2011.fi/ohjelmahanke/119/info