Tyhjyys kuvaa tunnelmia päivä Meedion hautaamisen jälkeen parhaiten. Vielä ei ole synteesin paikka, ei edes palautteen. Meedio on vain loppu. Takana on juhlittu yö ja siivouspäivä Dominossa. Teatteri palautui taas Rouvan tyhjäksi valtakunnaksi. Poissa on se ihana hersyvä nauru narikoiden takaa. Jussi Merikannon äänenavaus kaikuu vielä korvissani, kun lähden viimeistä kertaa Dominosta.
Kaikki tuotannossa mukana olleet tietävät, ettei tämä ollut loppu, vaan mitä suurimmassa määrin alku. Jotakin on kuitenkin poissa. Tuo surumielinen Meedion musiikki soi mielessäni ja huomaan kuinka kaipaan teosta ja sen ihanan virittynyttä tunnelmaa. Olen pohjimmiltani armoton romantikko ja melankolian ystäviä. Meedio teoksena osuu juuri siihen menetysten ja kaipuun kauneuteen, joka on värittänyt kauneuskäsitystäni jo kauan.
Rinnassani on kuukauden intensiivisen työjakson jäljiltä möykky, kuin patoutunut rakkaudentunnustus. Luulin että olisin saanut tuon tunnustuksen sydämestäni edes karonkassa, mutta juutuin taas jotenkin rooliini ja itkin vasta kun rakastettuni oli jo lähtenyt.
Saaristo-ooppera oli minulle ensin yöllinen hullu päähänpisto. Pian huomasin että se muuttui kunnianhimoiseksi yritykseksi, kahden naisen unelmaksi tehdä sitä, mitä molemmat parhaiten osaa. Ensimmäisten tapahtumien jälkeen huomasimme kuinka meillä on kyky liikuttaa ja luoda iloa ja elämyksiä. Viimeisen kuukauden aikana olen antanut itsestäni kaiken Saaristo-oopperalle.
Ja se rakkaudentunnustus kuuluu Päivi Nisulalle, Saaristo-oopperan suurelle sydämelle, jota ilman tämä ei olisi mitään. Päivi on ennen kaikkea suuren luokan ammattilainen oopperalaulajana, mutta vielä sitäkin enemmän Päivi on Saaristo-oopperan äiti. Jokainen Saaristo-oopperassa töitä tehnyt tietää, mikä lämpö ja tekemisen intohimo Päivistä välittyy. Olemalla oma itsensä Päivi saa tuotantoryhmän lentämään ja tekemään ihmeitä niin lavalla kuin lavan ulkopuolella. Kiintymystäni Päiviin ei tietysti vähennä yhtään se, että suuri äidinmentävä aukko sydämessä on hiljalleen alkanut kuroutua umpeen.
