Flux Auran taiteellisesta interventiosta julkiseen kaupunkitilaan keskusteltiin kesällä Turku 2011 päältä katsoen –tutkimushankkeen järjestämässä kritiikkitilaisuudessa. Keskustelijoina olivat taiteentutkimuksen ja taidekritiikin asiantuntijat TaT, taiteilija Jan Kenneth Weckman ja kuvataiteen profesori, taiteilija Teemu Mäki. Puheenjohtajana toimi taidehistorian professori Altti Kuusamo.
Turku 2011 päältä katsoen -tutkimushanke analysoi kulttuuripääkaupunkivuoden avoimeen kaupunkitilaan tehtyjä taideprojekteja, ja tilaisuuden tarkoituksena oli tuoda tutkimuksellisia teemoja taiteen äärelle, Aurajoen rantaan.
Nyt Jan Kenneth Weckman kirjoittaa julkisen taiteen taidekritiikistä ja kritiikin kirjoittamisen haasteista, suhteessa Flux Auraan.
Jan Kenneth Weckman:
FLUX AURA 2011 TEKSTINÄ
Onko yhtä tapaa kuvata luetteloida, luokitella ja arvioida Flux Aura -teoksia? Ovatko ne ylipäätään verrattavissa keskenään? Tämä kuvaamisen ja vertaamisen haaste tarjoaa tekstin haasteet, puheen ja kirjoituksen kamppailulajit kokemuksestani ja kokemuksen ilmaisusta tulkinnassani. Miten teoksista voisi kirjoittaa yhdistäen teos ja tulkinta toisiinsa?
Vastaus muodostaa kokonaisen tradition, taidehistorian. Jos tuohon lisäämme annoksen laadullista arviointia, kyse on taidekritiikistä. Kuvauksen syventäminen ja erilaisten vastanottoon kuuluvien esimerkkien vertaaminen keskenään tuottaa taidetutkimusta. Kontekstit ympäröivät tekstejä, kuten kritiikki piirittää taidetta.
En kadehdi ketään, joka analyyttisen estetiikan keinoin ajattelisi pureutua siihen, minkälaisia riittäviä ja välttämättömiä ehtoja tarvittaisiin, jotta jokainen tapahtumaan liitetty kokonaisuus määriteltäisiin taiteeksi. Tuntuu siltä, että sellainen luokittelu on tullut turhaksi. Taiteen itsestäänselvyys on etabloitu vankasti jälkimoderniin maastoon. Silti itse määrittelyjen suma talvehtii kielessämme, toimii tai toimii huonosti. Kyllä sellaistakin asiaa voisi tutkia. On tietysti outoa jatkaa tutkimuksen ajatusta, jos määrittelyt ovat turhia. Olemme siis kaikki turvallisesti siirtyneet kuvauksen, deskription puolelle. Olemmehan fenomenologeja. Heitäkin on monta lajia. Emme hae olemuksia, vaan suhteita. Kuvauksemme urakka latautuu ihan itsestään arvoilla, joita vastakuvaus voi haastaa.
Kun teos kuvataan, kyse ei ole vain kontekstista, vaan mediasta.
Onko siis kritiikki mahdollista deskription keinoin? On, mutta vain paljastamalla myös kuvauksen termien, käsitteiden ja referenssien kohdalla arvot, joita on käytetty. Kielen tasolla ei deskriptiota ja arvoja voi erottaa toisistaan. Seuraus on lisää puhetta.
Konteksteista merkittävin avautuu jo Flux Auran tapahtuman luonnehdinnassa. Se ei ole flux, eikä aura, vaan ympäristö. Flux Auran teokset, joista moni olisi voinut yhtä hyvin tai paremmin sisätilassa, sijoittuvat ulkoilmaan, toisenlaiseen ympäristöön. Mikä on ympäristö? Mitkä ovat ympäristön termin, käsitteen ja merkityksen riittävät ja välttämättömät ehdot? Ad infinitum. Koska emme nyt ole juurikaan teosten äärellä, vaan puheen ja tekstin äärellä, kysymys ympäristön olemuksesta lienee asiallinen. Mutta koska toiveena on, että kuvaamme ja arvioimme teoksia, on toisenlainen maasto, teksti (-ien ympäristö), jossa teemme erotteluja ja rajauksia voidaksemme toimia omassa instituutiossamme, jos vain tietäisimme missä instituutiossa toimimme? Yksinkertaisesti: Taide- ja mediatutkimuksen haasteena ovat paitsi teokset myös tekstien maailma, ennen kaikkea suhde näiden välillä. Yhtäältä ajatellaan, että suhde on luonnollinen, vieläpä moitteettoman peilin kaltainen, toisaalta ajatellaan, ettei mitään paikallisia ja ajallisia konventioita kummempia suhteita olekaan rakennettavissa. Peili on itse oma probleemansa.
Voisimme ajatella tekstin ja teoksen välisen suhteen funktionaaliseksi työkaluksi. Teos paljastuu tulkinnan mahdottomuudessaan. Haluamme hyötyä tekstistä, kuten taiteilija hyötyy teoksestaan? Teoksen merkitys ympäristössään on sekin funktionaalinen, eräänlainen keskustelun parsi, keskusteluyhteys, tönäisy, hämmästelemisen aihe, alku jollekin dialogille, ellei muiden niin itsensä kanssa (tekijä ja katsoja). Teosten funktionaalisuutta voi tarkastella keskustelun elementtien huomioimisena, retoriikkana. Taideteoksen ja tekstin rinnakkaisuus ovat kahden kielen rinnakkaisuutta. Siinä käännös kielestä toiseen on erityinen oma ongelmansa. Teoriaa ei ole siis puhtaana, vaan kahden funktionaalisen ilmiön kolmas funktio, tulkinta, omassa traditiossaan ja omilla keinoillaan.
Epilogi
Onko mahdollista nähdä taide funktionaalisena toimintana? Tämä on jo lähtökohtaisesti hyväksytty, mutta ehkäpä perustein, jotka erottavat taiteilijat ja kulttuurilautakunnat toisistaan. Taide voi olla monta asiaa. Melko harvoin taide osoittaa mieltään, demonstroi. Useimmiten pyritään siihen, että päällekkäiset funktiot sekoittuvat toisiinsa, joidenkin harmiksi. Mikä takaa, että ” se on varmaan taidetta”? Modernistisen kokeilun perinteen jatkeena teos pyrkii hämäämään selkeän asemansa, etenkään viestinä.
Funktioton taide herättää meidät samalla tavalla, kuin vitsit (jotka ovat erittäin funktionaalisia, jotka tarjoilevat järjettömiltä kuulostavia mielikuvia ja oivalluksia, yhteentörmäyksiä – tai perhospönttöjä luonnon tapahtumien katveessa). Sehän kertoo, että me emme ole osa luontoa, mutta perhoset ovat. Tai lähestyä yksittäistä, tanssia maailman kanssa, siteeratakseni Juha Vartoa, muttei partikulaaria, eikä varsinkaan yleistä. Tässä jälleen yksi skaala, yksittäisen ja yleisen välillä, vai onko niiden välissä yhtään mitään suhdetta? Jos Vartoa kuuntelee, mitään skaalaa ei ole. Kukaan muu ei voi kokea minun kokemustani, omasta lihastani käsin. Skaalaa ruumiista ja ruumiista eroon ei ole mahdollista laatia, siltä näyttää. Kaikki joko näyttää sijoittuvan Roland Barthesin studiumin piiriin, mutta lähtökohtana on punctum.
Tekijän punctum ole sama kuin lukijan. Jos tekisin selkoa kriittisyydestäni, voisin toimia kuin Barthes ja yrittää erotella studium ja punctum toisistaan tarkastellessani Flux Auran tapahtumia. Oudolla tavallaan studium taataan tekstillä. Vaikka peiliä ei ole, eivätkä ne, joita meillä on, edes toimi, jos koskaan on toiminutkaan representationalismin kritiikin valossa (Rorty). Teos on minun tai sinun punctum ilman tekstiään. Mitään tällaista ilman tekstiä olevaa teosta ei näytä olevan mahdollista nähdä, eikä tehdä.
Tämän, seuraavan teokseni, minun pitää (joka tapauksessa) tehdä kirjoittaen ja puhuen. Samalla punctum olemuksena ja kokemuksenani jää yksittäisen puolelle, kokemuksekseni. Se, että teokset määriteltäisiin viime kädessä kokemuksiksi ajavat ne hankalaan paikkaan. Artefaktin ja taideteoksen ero näyttäisi jäävän pysyväksi tilaksi. Me olemme tässä tilanteessa puhuvina ja kirjoittavina tietysti turvassa.
