12Karamazovia - Karamazov Workshop 03.11.2011 - 16:05

”Kaikkea sitä ihminen näkeekin. Kuten 12 Karamazovia.” päivitin facebookiin viime viikolla kävellessäni perjantaiyön kansoittamia katuja Manillalta kotiin. Mikään älyllinen analysointi ei onnistunut tuon teatteri-illan jälkeen.

Kotimaisen teatterikentän suurin visionääri on eittämättä Kristian Smeds, joka on onnistunut luomaan kansainvälistäkin menestystä. Kulttuuripääkaupunkivuoteen tuotiin virolaisnäyttelijöiden voimin tehty 12 Karamazovia, jonka työstäminen aloitettiin jo 2008.

Dostojevskin mestariteos, jossa veljeksiä on kolme, on ollut enemmänkin inspiraation lähteenä kuin tarinana. 12 nuorta näyttelijää sanovat olevansa Karamazovin veljekset ja siskokset. He eivät tuo näyttämölle Karamazovin veljesten tarinaa, he tuovat teemat, kuten rakkauden, uskonnon, kauneuden ja moraalin.

"Kauneus ei ole vain pelottava vaan myös salaperäinen asia. Siinä perkele ja Jumala taistelevat, mutta taistelukenttänä on ihmisen sydän", sanoo Dostojevski.

Dostojevskin teoksessa jokainen veljes heijastaa jotain puolta ihmismielestä: Dimitri on herkkäsieluinen hedonisti, joka huojuu hurskaan uskonnollisen Aljosan ja rationaalisen älykön Ivanin välissä. Dostojevski tavoittaa syvimmät sielun ja ihmismielen syöverit teoksessa. Yhtä syvälle kurottavat myös 12 Karamazovia, nyt vain ruumiillisin keinoin.

Jos neljä ja puolituntinen esitys oli ruumiin rajoja venyttävä koitos näyttelijöille. He tanssivat, huusivat, kuiskasivat, iloitsivat, itkivät, tottelivat sotilaallista kuria ja saivat aikaan sellaisen sirkuksen, että katsojana olo tuntui absurdilta. Liian älyllisesti tai analyyttisesti näytelmää on turha lähestyä, mutta ajattelemisen arvoisia seikkoja se tarjoaa hetkittäin.

Rakkaus on opettaja”, sanoo teatterin seinälle heijastettu lause.

Vaikka esitys oli hyvin kaukana alkuperäisestä tarinasta, jotain tuttua se tarjosi. Lempikirjani lempikohtaus on se, missä Dimitri ajaa hevosvankkureilla riiaamaan tyttöä, ostaa vaunut täyteen samppanjaa ja suklaakonvehteja, juhlii yön ja laittaa hetkeksi elämän risaiseksi. Näytelmässä pahvista tehty hevonen ruoskittiin hajalleen aggressiivisin ottein. Tarpeeton väkivalta näyttämöllä (tai elokuvassa tai kirjassa tai videopelissä) saa aikaan katsojassa aina inhoreaktion. Mutta se muistuttaa samalla siitä, että väkivaltaa tässä maailmassa on ja hyväksymme sen myös joissain muodoissa: sodassa tai valjastetussa hevosessa.

Teoksessa Dimitri palkkaa juhliinsa mustalaiset soittamaan. Vasta musiikki tekee juhlat – ja tämän näytelmän. Näyttämöllä musiikki on läsnä koko ajan. Näyttelijät ovat itse tehneet musiikin näytelmään, ja heillä on käytössään hyvä kirjo soittimia. Lavalla on tyttöbändi, poikabändi, slaavilaisten iskelmien tulkintaa, reggaemaista chillailua, skapunkin pauketta.

Suurimmaksi osaksi viroksi puhuttu näytelmä toimi yllättävän hyvin. Repliikit heijastetaan seinälle, mutta vironkielen kuunteleminen tuo jänniä mielleyhtymiä.

Ohjaaja Smeds oli itse läsnä esityksessä ja näyttämöllä. Ensimmäisen väliajan jälkeen hän totesi, että tähänastisista yleisöistä väkeä lähti kotiin vähiten. No, kaikkia ei voi miellyttää. Tämä esitys ei tuo mielihyvää heille, jotka odottavat perinteisen teatterin luomaa todellisuusilluusiota. Keskittymiskykyä ja sinnikkyyttä tarvittiin ainakin tuossa esityksessä, sillä pienen tilan ilmastointi meni rikki, ja katsomossa istuttiin kuin lauteilla. Kuumaa on kuulemma ollut ilmastoinnin toimiessakin.

Pitkästä esityksestä olisi voinut karsia poiskin. Improvisaationkeinoin tehdyissä esityksissä on monesti se huonopuoli, ettei tekijöiden mielettömät aivomyrskyt avaudu katsojille. Karsimista olisi varmaan ollut alkuperäisromaanissakin. Eräs nainen kiteytti ajatuksen: ”Ei oo ihmekään, että se Karamazovin veljet on aikoinaan jäänyt kesken, kun se näin kauan kestää.”

Lavalla tapahtuneita mehukkaita ja hätkähdyttäviä asioita en halua paljastaa. Sen voin kertoa, että näytelmä loppuu bileisiin, joissa yleisön ei tarvitse tapittaa saunanlauteilla, vaan he voivat liittyä virolais-suomalaiseen hurmoksen joukkoon.

”Kaikkea sitä ihminen näkeekin. Kuten 12 Karamazovia. Menkää katsomaan se! Oli mieletön” loppui facebookpäivitykseni. Niin, menkää katsomaan se, jos vain saatte lippuja! Oli mieletön.

07.10.2011 - 16:46

Kuulin huhuja, että kulttuuripääkaupungin kesä oli mahtava. Itse jäin paitsi kaikista kesän kulttuuririennoista, mutta aion ottaa menetetyn takaisin pitkän ja kylmän syksyn aikana. Mikäs on Turussa ollessa, kun on mistä valita:

Tiedon ja epätiedon musta pörssi on kohta avoinna. Blackmarket -tapahtumassa tieto vaihtaa omistajaa, sillä yli viisikymmentä asiantuntijaa jakaa tietojaan halukkaille kuulijoille. Asiantuntijan voi varata puolentunnin keskusteluun yhdellä eurolla. Ja mikä parasta, keskusteluja voi myös salakuunnella kuulokkeiden avulla. Blackmarket-keskusteluiden teemana on vaikeneminen. Tiedon mustapörssi, salakuuntelu, vaikeneminen... euron kolikot mukaan, illasta tulee mielenkiintoinen!

Blackmarket torstaina 20.lokakuuta Turun VPK-talolla kello 18 alkaen

Pääkirjaston sisäpihan Maaherran talossa on esillä European Eyes on Japan -valokuvanäyttely. Suomalainen ja virolainen valokuvaaja lähetettiin Japaniin katsomaan maata uusin, eurooppalaisin silmin. Teokset ovat esillä lokakuun puoleenväliin asti. Vartiovuoren Tähtitornissa on puolestaan esillä eurooppalaista nykytaidetta. Close Your Eyes and Tell Me What You See -näyttely kestää marraskuun loppuun asti.

Flame Jazz -klubit ja keikat jatkuvat koko syksyn. Jazzaamaan pääsee Monkissa, Aurorassa ja Logomossa. Päätösklubi pidetään Klubilla 9.12

12 Karamazovia - Karamazov workshop on ohjaaja Kristian Smedsin näkemys Dostojevskin Karamazovin veljet –romaanista. Ehdoton suosikkikirjani on yksi hienoimmista kaunokirjan muotoon puetuista ihmissielun tulkinnoista. Smedsin tuntien on kuitenkin syytä odottaa jotain ihan muuta kuin romaania jäljittelevää näytelmää, ja hyvä niin. Pääasia että näyttömölle tuodaan ikuisuuskysymykset moraalista, jumalasta, sielusta, kauneudesta ja rakkaudesta.

"Kauneus ei ole vain pelottava vaan myös salaperäinen asia. Siinä perkele ja Jumala taistelevat, mutta taistelukenttänä on ihmisen sydän" –Dostojevski. Voisiko olla enää ylevämpää puhetta?

Karamazov workshop 25.10-12.11 Manillassa

Turun yliopistolla järjestettävä Studia Generalia: Pyhyyden, pahuuden ja unen jäljillä - Kohtaamisia pimeydessä on keskiviikkoiltojen luentosarja, jossa puhutaan kaikista edellä mainituista seikoista. Vielä muutama luento jäljellä!

Kiasma: Eija-Liisa Ahtila ja Isaac Julien / ARS11 27.05.2011 - 13:21

Kun ihminen kuolee, mihin hän menee? Missä hän on? Ja missä on missä?

Näin kysyy pikkupoika Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatiossa MISSÄ ON MISSÄ – WHERE IS WHERE? Poika jatkaa: Haluaisin ettei Jumala lupaa mitään, mikä ei ole tässä.

Ahtilan teoksessa videokuvaa heijastetaan samanaikaisesti kuudelle valkokankaalle. Teos sijoittuu suomalaisen Runoilijan (Kati Outinen) kotiin, mutta varsinainen tapahtumapaikka on Algeria ja sen itsenäistymissota Ranskasta 1950-luvun lopulla. Tarinan keskiössä on kolme pikkupoikaa. Kaksi heistä surmaa kolmannen leikkikaverin. Lapsen logiikka on selkeää. Eroaako lapsen surmateko siitä, että sotilaat surmaavat sotilaita? Viaton lapsenkatse ja lapsen puhe saa sodan kuulostamaan juuri niin mielettömältä kuin se onkin. Suomalainen Runoilija pohtii yhdessä Kuoleman (Tommi Korpela) kanssa traagista tarinaa. Tarina ei jää vain tapahtuvaksi ”tuolla jossain”, vaan niin kuin tarinoilla on tapana, ne pystyvät liikkumaan ja liikuttamaan yli rajojen, kulkemaan sinne missä on missä. Globaalissa maailmassa traagiset tarinat ovat jokaisen kuultavilla.

Odotin koko alkuvuoden sopivaa hetkeä mennä katsomaan Missä on missä. Sopiva hetki tuli viimein, kun huomasin sen olevan esillä viimeistä viikkoa. Veikkaan, ettei monikaan Logomo-kävijä jaksa pysähtyä melkein tunnin mittaisen teoksen ääreen. Varsinkaan kun teos ei ole helpoimmasta päästä.

Missä on missä –teos on kuitenkin ehdottomasti Logomon näyttelyistä eniten ajatuksia herättävä. Kolonialismin teemat sopivat hyvin myös tähän päivään, kun Euroopan rajat ovat jatkuvan ylityksen sekä puolustuksen paikkoja ja vieraat kulttuurit entistä lähempänä. Eeva-Liisa Ahtila (s. 1959) on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista nykytaiteilijoista. Logomossa nähtävä Missä on missä on ilmeisesti ensi kertaa esillä Suomessa ja Logomossa vielä tämän viikonlopun. Menkää katsomaan!