30.12.2011 - 11:37

Nyt se on purkissa, Turun kulttuurivuosi. Paljon on nähty ja havainnoitu. On ollut suurta ja pientä, vakavaa ja riehakasta. Niin paljon tapahtumia (noin 5000), ettei kukaan pysty eikä jaksa kaikkea, edes vuodessa.

Mitä jäi käteen? Turku pääsi maailman medioihin, nousi Suomen toiseksi suosituimmaksi matkailukohteeksi ja kasvatti hotelliyöpymisiä 7 % syyskuuhun asti laskettuna. Tulevat vuodet näyttävät hyödyn, innon ja nousun määrän.

Kävi miten kävi, kulttuurivuotta on tehty tosissaan ja huolella. Yltäkylläisen ohjelman lisäksi yleisöstä on huolehdittu pienimmissäkin karkeloissa: on ollut istuimia, vessoja, roskiksia ja henkilökuntaa. Vapaaehtoisia on riittänyt ja työ on näkynyt. Se on arvokasta ja hieno osoitus yhteisöllisyydestä.

Osallistujille, kuten itselleni, vuosi on ollut juhlaa. On tullut kokeiltua nukketeatteria, oopperaa, nykytanssia, perunafestareita, matonkudeleikkuuta ja vaikka mitä. Maailma on avartunut taas hitusen ja kulttuurivuoden lupauskin on täytetty. Totta tosiaan – kulttuuri tekee hyvää.

Ollaan realisteja. Vuosi ei kirkastanut Aurajoen vettä eikä talvi ei meinaa tulla millään. Mutta kyllä tämä kaupunki on silti kiinnostava ja oiva kohde kotimaan matkailijallekin. Nyt kun uusi Myllysiltakin on avattu.

Sanon vielä, kuten Voitto Liukkonen suurten urheilujuhlien loppumetreillä – näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kulttuurikirjeenvaihtaja kiittää, kumartaa ja toivottaa lukijoilleen hyvää uutta vuotta!

13.12.2011 - 11:24

Kulttuurivuosi lähenee loppuaan. Molemmat vuosipuoliskot saivat omat spektaakkelinsa ja maailman ensi-iltansa. Kevättalvella kohautti hevi, loppusyksystä ooppera. Toivottavasti kohauttavat uudelleen.

Ooppera Ruotsi-Suomen kuninkaasta

Syksyn tapaus, ooppera Eerik XIV esitettiin Logomon uudessa salissa. Kriitikot ylistivät ja enemmistö kaiketi katsojistakin. Pääroolissa, nuorena kuninkaana oli ruotsalaismezzosopraano Charlotte Hellekant. Kuningattaren roolissa nähtiin sopraano Helena Juntunen. Mikko Heiniön säveltämä, Juha Siltasen libretoima, Erik Söderblomin ohjaama ja Leif Segerstamin johtama ooppera kertoi nuoresta kuninkaasta, hulluudesta, vankeudesta ja rakkaudesta. Oltiin vahvasti Turku-historian äärellä. Uutta oli isot screenit ja lavalla avoimesti työskentelevät teknikot. 

Ooppera on muutenkin ollut Turussa kova sana. Saaristo-ooppera on tuonut oopperan lähemmäs teatteria ja jopa kansanomaistanut usein vaikeasti lähestyttävää taidemuotoa. Moni uskaltautui oopperaan ensimmäistä kertaa. Se on paljon se.

Hevimusikaali täräytti

Toinen mieleen vahvasti jäänyt spektaakkeli nähtiin jo talvella. Maailman ensimmäinen hevimusikaali Infernal Musical 1827 tuli ja täräytti. Ja katosi saman tien. Turun Nuoren Teatterin näyttelijät saivat aikaan hurjan pyörteen. Oli kerrankin musikaali, josta pystyi erottamaan tarinan. Mike Pohjolan käsikirjoitus oli kiinnostava ja onnistunut, aiheinaan mm. Turun palo, Paavo Ruotsalaisen herännäisyysliike, Karjalan laulumaat ja kansanperinteen keräys… Faktaa ja fiktiota iloisesti sekaisin, mutta ehjää ja eteenpäin menevää. Kaiken lomassa nuoria taitajia, tanssia ja hyvin laulettua ja soitettua heviä. Muistan vieläkin, kun demonien riivaama piispan vaimo tulkitsi vaijereissa yläilmoissa Nightwishin ”I wish I had an angel”. Melkein henki salpautui.

Vientihittejä

Voi kun kulttuurivienti onnistuisi. Pieni kyselykierros kolmikymppisten hevistä pitävien, mutta teattereita vierastavien kollegoiden keskuudessa toi mielipiteitä: olisi kiinnostanut, mutta eipä ollut enää lippuja. Siis: kysyntää olisi, mutta tarjontaa ei. Suomessa riittää heviharrastajia, ja Saksassahan niitä on lisää… Tiedän, että tarvitaan rahaa, verkostoja, tahtoa, ihmisiä ja taas rahaa. Mutta, niinhän monet menestystarinat alkavat. Ideasta ja pienestä kimmokkeesta, jopa sattumasta.

Siitä yllätyksellisyydestä vielä. Kuka muistaa vuoden 1994 euroviisuvoittajan? Entä kuka muistaa saman vuoden euroviisujen väliaikaesityksen? Sellaiset jännästi hyppivät irlantilaiset tanssijat, jotka tulivat puskista koko maailman tietoisuuteen. Kyllä, sen vuoden potin vei Riverdance

26.11.2011 - 12:13

 

Syksyn parasta ja rauhallisinta antia on ollut kirjailijaluentosarja Studia Litteraria. Lähes 20 kirjailijaa vierailee Turussa kertomassa aiheesta ”Miten kirjani ovat syntyneet?”. Me kuulijat olemme päässeet aitiopaikalle kuulemaan elämän makuisia kokemuksia, muistoja, aiheiden ja henkilöhahmojen syntyjä. Kirjailijat ovat olleet ihanan avoimia, rehellisiä, inhimillisiä ja hykerryttävän hauskoja. Elämyksiin ei ole tarvittu edes erikoistehosteita: läsnä on kirjailija, teksti, puhe ja kuulijat. Unohtamatta laulua, jota kuulimme Aulikki Oksaselta

Tiedämme nyt, miksi Sinikka Nopola lähti kirjailijan tielle. Ammatinvalintaan vaikuttivat oleellisesti Tiina-siskon sydänsurut, sisarusten viereiset asunnot ja lämpöpaperikirjoituskone. Ei olisi syntynyt Heinähattua, Vilttitossua tai Räppääjää ilman Tiinan päiväkotityötä, Sinikalla kun ei kertomansa mukaan ollut tuolloin mitään kosketusta lapsiin.

Nopola kertoi myös toimittajaelämästään vuosikymmeniä sitten. Siitä, kun lehtijutun tekoa varten piti siskolle soittaa ja kysyä, kuka se Jari Kurri oikein on. Selvityssoitto käsitteestä piti tehdä myös vuonna 1979, kun hänen piti kirjoittaa aiheesta betoniporsaat. Nopolalle selvisi 23-vuotiaana, että jallu on jaloviinaa ja 45-vuotiaana, että skumppa tarkoittaa kuohujuomaa. Ehkä vain kirjailija uskaltaa olla rehellinen muillekin kuin parhaalle kaverilleen. Ilman tämän kaltaista aitoutta meillä ei olisi Eilaa ja Rampea.  

Runoilija Arja Tiainen kertoi, miksi hänestä ei voinut tulla myyjää. Vaikka rakastaakin tavarataloja ja on työskennellyt nuorena Stockmannilla somistajana. Rakkaus tavarataloon tarkoittaa hänen kohdallaan tyhjillään olevaa tavarataloa. Runojen teosta sen verran, että kun runoa pukkaa tulemaan, silloin ei voi tehdä mitään muuta. Ei edes seurustella.

Simo Hämäläisen Kätkäläinen syntyi vuonna 1978 osin omasta suuttumuksesta. Kun Ilomantsissa alettiin tavata lehmissä paiseita, jotain oli pielessä metsänhoidossa ja vesakontorjunnassa. Samaisesta teoksesta voi lukea omakohtaisia havaintoja suomalaisesta lakanpoiminnasta ja sen aiheuttamasta kateudesta. Luentonsa lopuksi Hämäläinen yllätti kuulijat naurujoogaharjoituksella, veijarimiehiä kun on.   

Kirjailijan ammatti voi olla sattumaa. Hannu Raittila kertoi aloittaneensa kirjoittamisen, kun kaveri pyysi Raittilaa tilalleen tv-kriitikoksi Aamulehteen. Siihen mennessä kirjailija ei ollut kirjoittanut mitään, mutta uskaltautui kokeilemaan. Samalla tavalla tuli kuunnelmien kirjoittaminen tutuksi – hyppäämällä tuntemattomuuteen.

Studia Litterarian (ent. Studia Generalia) järjestäjänä on Suomen Kirjailijaliitto. Tapahtuma pidetään noin 10 vuoden välein ja ensimmäinen kerta oli vuonna 1963. En malta olla vertailematta Turun kirjailijaluentoja 20 vuoden takaiseen luentosarjaan Joensuussa, jossa opiskelin tuolloin. Ritva Haavikko luotsasi kirjailijasyksyn Joensuun yliopiston Carelia-salissa, kun lama jo häämötti. Vaikka kaupunki on pienempi, yleisöä riitti vähintään salillinen, noin 600 kuulijaa. Välillä istuttiin portaillakin. Luennot välitettiin maakuntaradioon suorana. Muistan vieläkin, miten yleisö hiljeni kuuntelemaan radiotoimittajan alkujuontoa: ”Hyvää iltaa, tänä iltana Studia Generaliassa kuulemme kahta kirjailijaa….”. Syntyi lehtijuttuja ja näkökulmia. Jörn Donnerkin laskeutui areenalle kuin Oscar-gaalassa konsanaan. Oli juhlan tuntua.

Jotain on tapahtunut. Kuulijoita on niukasti, eikä tiedotusvälineitä juuri näy. Jos maksullisilla kirjamessuilla vierailee Suomessa yli 100 000 kiinnostunutta, luulisi jokunen tästä sakista päätyvän kirjailijaluennoille, jotka ovat maksuttomia ja kaikille avoimia. Mutta jos tämänkertainen sarja menee ohi, kannattaa lukea luennoista koottu antologia. Se ilmestyy keväällä 2012.  

 

Studia Litteraria, Turun yliopisto, luonnontieteiden laitos

Viimeiset esitykset

Ma 28.11. klo 18–20 (Laila Hirvisaari ja Pertti Nieminen, lukijana Kai Nieminen)

Ma 12.12. klo 18–20 (Monika Fagerholm ja Lars Sund)